Auta äitiä - autat lasta

Rautavaaran tragedia on saanut monet asiantuntijat ja ”asiantuntijat” somessa, kolumneissa ja mielipidepalstoilla kommentoimaan tapahtunutta ja siihen johtaneita syitä. Vastemielistä on ollut se spekulointi, joka liittyy itsensä ja lapsensa tappaneeseen äitiin. Hänen mielenterveyttään, taloudenhoitoaan, avoliittoaan ja äitiyttään on arvioitu ihmisten taholta jotka eivät ole häntä koskaan tavanneet, tunteneet tai apuaan tarjonneet. Mielenkiintoista on ollut myös seurata juupas eipäs väittelyä siitä kuinka lapsiperheet eivät saa tai etsi apua ongelmiinsa.  ”Kun on lapsia tehnyt, pitäisi ne itse jaksaa hoitaakin” on hokema joka ei paljo lohdutaa väsyneitä vanhempia. Vanhemmat taas toteavat, että apua ei saa vaikka sitä pyytäisi.

Kun katson taaksepäin omaa uraani vanhempana, minua kiukuttaa eritoten se että juuri kukaan ei tarjonnut apua. Edes tilanteissa että oireilin jaksamattomuuttani. Kun oli pitkälti reilun puoli vuotta ollut vauvan kanssa 24/7 yksin, näki onneksi viisas lastenneuvolan terveydenhoitaja tilanteemme lohduttomuuden ja ehdotti minulle perhetyöntekijää. En edes tiennyt että meillä olisi mahdollisuus perhetyöntekijään, sillä eihän meillä ollut mitään Ongelmia. Paitsi että olihan se arki täynnä pieniä ongelmia. Mihin laitan vauvan kun käyn suihkussa? Kuinka kannan kauppakassit kotiin toiseen kerrokseen ilman että jätän vauvan kotiin/autoon hetkeksi? Milloin saisin nukkua enemmän kun kolme tuntia kerrallaan? Miten hyvin pystyin hoitamaan vauvaa kun olin lähes neljänkymmenen asteen kuumeessa ja tuskin pysyin tolpillani? Olinhan lapsen maailmaan tehnyt, niin pitihän näistä pienistä ongelmista selvitä, keksiä keinoja ja jaksaa yksin 24/7. Perhetyöntekijät onneksi oikeasti hoitivat vauvaa sen muutaman tunnin viikossa, jotta pääsin kauppaan. Sain ”omaa aikaa” käydä Prismassa. Kun yksi perhetyöntekijöistä tiskasi tai viikkasi pyykit poissa ollessani, meinasi minulta kotiin palatessa päästä itku. Niin kiitollinen olin heidän avustaan. 

Jälkeenpäin vasta tajuan miten hullussa tilanteessa elimme. Kuten Katri Manninen kirjoittaa blogissaan http://kutri.net/blog/2014/10/ennen-kuin-tuomitset-lapset-tappaneen-aidin-lue-tama/ ”Ihmiskunnan historiassa on täysin ennenkuulumatonta, että äidit jäisivät täysin yksin kotiin pienten lastensa kanssa. Muissa kulttuureissa ja muina aikoina äideillä on aina ollut tukena mummoja, vaareja, vanhapiikatätejä, kotiapulaisia ja lapsenpiikoja.” Minä olin täysin yksin kotona. Ei paljon lohduttanut kun lapseni isä kertoi poiketessaan, kuinka hänen kotimaassaan minun ei tarvitsisi hoitaa vauvaa imettämistä enempää, vaan kaikki sukulaisnaiset, ystäväni ja naapurini hoitaisivat vauvaa että saisin kerättyä voimia synnytyksen jälkeen.

Neljän tunnin viikoittaisesta avusta huolimatta uuvahdin taakkani alle ja pyysin lisää apua. Sitä en saanut. Minulle ei tarjottu lisää perhetyötä tai edes keskusteluapua. Kukaan ystävistäni ei kai tajunnut tilannetta tai sitten ei vaan välittänyt. Jotenkin sitten vaan selvisimme. Jälkeenpäin ajateltuna ei muista tai ymmärrä miten. Minä en koskaan edes ajatuksen tasolla halunnut satuttaa vauvaani, mutta itse olisin halunnut nukkua ikiuneen. En ajatellut itseni tappamista, mutta en vaan olisi enää jaksanut päivääkään ja toivoin lepoa arjesta vauvan kanssa tavalla tai toisella. Ymmärrän siis hyvinkin niitä vanhempia jotka eivät tahdo jaksaa ja myös niitä jotka ovat jo niin väsyneitä, että eivät edes ymmärrä tai pysty hakemaan apua. 

Hesarin otsikko: ” Väsymys vaivaa pienten lasten vanhempia ” sai naurahtamaan ”Oh really?” http://www.hs.fi/paivanlehti/30102014/kotimaa/V%C3%A4symys+vaivaa+pienten+lasten+vanhempia/a1414562703371 Jutussa MLL:n pääsihteeri kuitenkin mainitsee pari ihan konkreettista juttua joilla voidaan kartoittaa perheen tukiverkostoa. Jos tukiverkostoa ei ole lainkaan on riski vanhemman –useimmiten äidin- väsymiseen korkeampi.

Toivoisin kaikkien meidän aktiivisemmin kysyvän pienten lasten äidin vointia ja tarjoavan apuaan lapsiperheille. Tarjoudu kärrylenkille vauvan kanssa, vie taapero puistoon, lähde päiväkoti-ikäisen kanssa lastentapahtumaan tai mene kouluikäisen kanssa uimahalliin. Anna aikuisen aikaa lapselle, anna vanhemmille omaa aikaa ilman lapsia. Pari tuntia kuussakin voi olla merkittävä aika perheen vanhemman jaksamisen kannalta.

Parisuhdemarkkinoille

Usein yksinhuoltajilta kysytään, että oletko nyt miestä etsinyt itsellesi? Kyllä miehen malli täytyy olla perheessä. Mene nyt nettiin etsimään ja treffeille! Kyllä sullekin joku löytyy.

Totaaliyksinhuoltajan vastaus voisi olla että niin millä ajalla tässä nyt vielä alkaisi sarjadeittaajaksi. Tuskinpa se Prinssi ihan ekoilta treffeiltä löytyy. Netti kai on tänä päivänä pariutumismarkkinoiden Pandoran boksi. No menkää ja katsokaa mitä esimerkiksi suomi24 tarjoaa 44-vuotiaalle naisihmiselle. Olen käynyt katsomassa ja juu kiitos ei. Miksi minun pitäisi tässä iässä edes yrittää hapuilla jossain deittausverkostossa jossa osa kiertää melkein työkseen ja osa hakee seksiseuraa? Ei vaan löydy intoa eikä aikaa tsekkailla tarjontaa deittisivuilla tai Tinderissä ja käydä treffeillä. Treffitkin vaatisivat töiden ja lapsenhoidon järjestelyä siinä määrin että into lopahtaa viimeistään siinä kohdin.

Jotkut yksinhuoltajat etsivät vimmatusti miestä ja ”isää” lapsilleen. En ota tähän sen enempää kantaa, mutta aikuisen kannattaisi miettiä lapsien kannalta (etenkin jos lapsilla on hylkäyskokemuksia) että mitä jos nämä äidin vierailevat miesystävät käyvät vain kääntymässä perheessä. Millaisen kuvan lapsi saa ihmissuhteista?

Kuusivuotias lapseni naittaa minua kaikille miespuolisille ystävilleni ja tuntemattomillekin miehille. Onneksi asia on vaan minun tiedossani. On jotenkin surkuhupaisaa kuinka hän näkee "merkkejä" ihastumisesta ja tarjoaa äidilleen kovasti poikaystäväehdokkaita, jopa henkkamaukan kuvastosta. Mitenkähän mustasukkainen hän olisi jos taloon tosiaan tulisi mies joka pussailisi hänen äitiään? 

Kuinka moni lapseton sinkku haluaa edes lähteä lapsiperheellisen elämää sulostuttamaan? Aika kovasti pitää olla ihastunut siihen äitiin että lähtee kilpailemaan äidin mussukan kanssa huomiosta tai kuuntelee teini-ikäisen kuittailua. Kahdenkeskeinen aika alkaa ehkä klo 22 ja silloin äiti on niin väsynyt että ei jaksa mitää parisuhdetta ylläpitävää toimintaa. Pitkään lapsettomana sinkkuna olleen on vaikea ymmärtää lapsiperheen arkea kun ei ole sitä elänyt. Entä sitten lapselliset? Uusiperhekuviot ovat suhteellisen haastavia nekin. On mun lapset ja sun lapset sekä mun eksä ja sun eksä jne. Jos todellista rakkautta on rinnassa, järjestyvät toki nämäkin kuviot.

Moni sinkkukin kaikesta parisuhdepaineesta huolimatta haluaa pysyä sinkkuna kuten Hesarin artikkelissa ”Moni sanoo parisuhteelle ei kiitos” kerrotaan http://www.hs.fi/elama/a1413341843803?ref=suositeltu-aihe-art. Iltasanomissa oli myös artikkeli liittyen aiheeseen: http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288756662272.html?pos=ksk-trm-seks-ostu Minusta ei ole ollenkaan kummallista että joku haluaa elää sinkkuna. Jos sinulla on mielekäs työ, kiinnostavia harrastuksia ja hyviä ystäviä niin elämä lienee aika mallillaan.

Useimmat meistä varmaan haluaisivat sen mukavan parisuhteen, jossa on hyvä olla. Elämäntilanteet voivat kuitenkin olla sellaisia että sille suhteelle ei ole aikaa, tilaa tai voimia. Joskus sitten on oikea aika, paikka ja ihminen.

 

Miten puhua lapselle kuolemasta?

Radiohiljaisuus johtuu hullusta työmäärästä, lapsen harrastuksiin roudaamisesta sekä surusta ja murheesta. Serkkuni kuoli usean vuoden sairastamisen jälkeen. Lapselleni hän oli ensimmäinen ihminen jonka sairauden kulkua elimme ja joka kuoleman kautta hävisi elämästämme. Kuolema on ollut lapsen puheissa paljon kuluneen kesän ja meneillään olevan syksyn aikana, vaikka minä en sitä ole ottanut puheeksi - vaikka siis tiesin sen väijyvän lähistöllä. Jonkinlainen viisivuotiaan eksistentialinen ahdistus oli päällä kesän kauneimpina päivinä. Kuuluu onneksi kuulemma asiaan.

Olen pari vuotta sitten hautausmaalla joutunut yllätyshyökkäyksen kohteeksi. ”Missä ne sun (kuolleet) äiti ja isä nyt on ?” Hätäpäissäni vastasin että taivaassa. Olisi pitänyt varautua. Kun seuraavana talvena lensimme Intiaan ja taivaalla lentäessämme näkyi vain pulleroisia hattarapilviä, jouduin tilille pikaisesta hautausmaalla antamastani selityksestä. Ja kun en itsekään tiedä oikein mihin uskoa. Uskon asioitahan nämä ovat, kuolemanjälkeiset elämät, karmat tai taivaat ja helvetit. 

Serkkuni ei ollut tyttärelleni erityisen läheinen, mutta vuoden päivät näimme kuinka sairaus heikensi liikuntakykyä,ulkonäköä ja lopulta vei myös puhekyvyn. Keskustelimme lapsen kanssa kunkin muutoksen jälkeen sairaudesta ja sen etenemisestä. Kerroin kuolemasta heti suoraan ja sanoin myös että minä olen hyvin surullinen ja saatan itkeskellä. Lapselle tulee kertoa totuus suoraan, tietenkin hänen ikätasonsa huomioon ottaen, sillä lapsella on tarve selvittää itselleen mitä on tapahtunut. Lapsi myös kuulee, aistii ja ymmärtää asioita enemmän kun aikuiset luulevat.  Jopa itsemurhasta voi kertoa selittäen itsemurhaan päätyneen ihmisen tilannetta ennen hänen päätymistään tähän lopulliseen ratkaisuun. Tietenkään ei kerrota mitään ikäviä yksityiskohtia tai tekotapaa. Mikäli lapselta salataan asioita tai hänelle jää tunne että aikuisilla on ”salaisuuksia” voi lapsi alkaa mielikuvituksissaan tehdä kuolemasta todellisuutta rajumman tai jopa kokea syyllisyyttä läheisen kuolemasta. Asioiden salailu voi myös horjuttaa lapsen luottamusta aikuisiin ja näin lisätä turvattomuutta. 

Erilaisia tunteitaan alle kouluikäinen lapsi käsittelee ja purkaa usein piirtäen ja leikkien. Hurjatkin kuvat ja leikit kuuluvat asiaan ja niitä nähdessään voi aikuinen pelästyä. Kannattaa kuitenkin osoittaa kiinnostuksensa ja pysähtyä lapsen luo ja kysyä piirustuksista ja leikeistä. Näin päästään luontevasti lapsen kanssa puhumaan hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Ilahduttavan paljon on myös lasten kirjoja, joissa kuolemaa käsitellään. Käpy ry:n sivuilla on esitelty joitain kirjoja:  http://www.kapy.fi/index.php?page=kuolemaa-kaesitteleviae-kuvakirjoja

 

Lapsi suree erilailla kun aikuinen, hän ”surahtelee” eli yhdessä hetkessä itkee ja tuntee voimakkaita tunteenpuuskia. Hetken päästä hän on ulkona leikkimässä tai nauraa käkättää piirretyille. Aikuiselta lapsi tarvitsee siis turvallista syliä ja aikaa kun on lapselle sopiva hetki puhua kuolemasta. Silloin kannattaa soppakattilan siirtää liedeltä ja kuunnella, toista mahdollisuutta kun ei ehkä ihan heti tule. Aikuinen saa myös olla surullinen ja näyttää sen, kunhan kertoo lapselle miksi on niin murheellinen ja itkee. Lapsi ei siitä rikki mene. Yhteiset halit, muistelut ja kyyneleet lähentävät lapsia vanhempiinsa.

Suosittelen tätä vihkosta kaikille vanhemmille:
http://www.kapy.fi/uploads/Miten%20tukea%20lasta%20kun%20l%C3%A4heinen%20on%20kuollut.pdf

Ilman isää

Any dick can make a baby but it takes a man to be a father. Näinhän se on. Isän roolin ja vastuun ottaminen onnistuu miehiltä jotka haluavat olla lastensa elämän tärkein ihminen ja toimivat sen mukaan.

Isättömyys on monen aikuisen ja lapsen elämän suurin tragedia, joka seuraa aina mukana. Epätietoisuus, kipu ja kaipuu eivät poistu koskaan. Meillä ihmisillä on tarve tietää ketkä ovat vanhempamme, millaisia he ovat ja mitä omia piirteitäni heissä on.  Olen joskus katsellut Kadonneen jäljillä -sarjaa, joissa aikuiset etsivät kadonneita sukulaisiaan ja hyvin usein juuri isiään. Olen itkenyt vuolaasti kun he ovat saaneet edes kerran nähdä oman isänsä. Moni ohjelman etsijöistä on isänsä tavattuaan sanonut, että nyt palapeli on täydellinen tai että sai rauhan, vaikka tapaaminen ohjelman kautta olisi jäänyt ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

 Aiemmin viittaamassani Saska Saariluoman artikkelissa oli joitain isättömyyteen liittyviä todella koskettavia kommentteja, esimerkiksi: "Lapsena valehtelin joillekin kavereilleni, että äidin silloiset miesystävät olivat isäni. Joillekin kerroin, ettei isä asu meillä. Nyt ajattelen siten, että isättömyys on ollut suuri häpeä, jonka olen silloin ja ehkä edelleen halunnut unohtaa. Se, että olen syntynyt avioliiton ulkopuolella, ei ole jättänyt arpia, vaan se, etten ole saanut olla häneen yhteydessä. En ole koskaan sanonut hänelle 'isä'."(Nainen, syntynyt 1976)

 

Minun on vaikea ymmärtää miehiä jotka jättävät lapsensa. Minun on vaikea ymmärtää oman lapseni isää, joka lähti toiselle puolelle maailmaa ja jätti lapsensa. Ymmärrän hänen syynsä, mutta en hyväksy kuitenkaan sitä mitä hän teki lapsellemme. Skypessä kun ei voi olla sylikkäin tai pusutella, isän ylpeä katse ei tavoita digitaalisesti ja palkise pientä tyttöä joka esittää uuden tanssin tai laulun. Olen huomannut sen katseen joka tyttärelläni on kun hän näkee isien pelleilevän ja leikkivän lastensa kanssa. Se on surullinen ja kaipaava. Hän elää vieläkin niistä muistoista joita keräsi elämänsä ensimmäiset neljä vuotta, mutta ne eivät pian enää lohduta häntä isän puuttuessa. 

Äidit myös ”vieraannuttavat” tarkoituksellisesti lapsia isistään. Tästä ilmiöstä on kirjoitettu viime aikoina jonkin verran. Aikuisena ihmisenä tulisi meidän nousta eron tuoman vihan ja katkeruuden yläpuolelle, lasten hyvinvointia ajatellen. Toista vanhempaa ei saa sulkea ulos lapsen elämästä. Siitä kärsivät isä ja erityisesti lapsi. Aina löytyy keinoja ja tapoja miten lapsi ja isä voivat pitää yhteyttä. Puhelin, Skype, tuetut ja valvotut tapaamiset. Jos isä rakastaa lapsiaan hän haluaa nähdä, pitää sanansa, tulee paikalle ja on selvin päin. Mielestäni lyhyet tai harvakseltaankin tapahtuvat yhteydenpidot ovat tärkeitä. Lapsi muistaa ne ja pitää kuvaa isästä elossa niiden avulla.

Suhde omaan isääni muuttui kun vanhempani erosivat. Olin tuolloin yhdeksänvuotias. Jo silloin ymmärsin, että ero oli hyvä asia koska vanhempani riitelivät minun kuullen. Tapasin isää epäsäännöllisen säännöllisesti. Mitään sovittuja tapaamisaikoja ei ollut vaan soitin ja menin hänen luokseen. Tai hän soitti ja sovittiin milloin nähdään. Emme tehneet mitään erikoista, muistan että pääasiassa juteltiin.  Isäni kuoli tapaturmaisesti kun olin 19-vuotias. Hänen kuolemansa oli isku päin kasvoja ja kaipasin häntä enemmän kun koskaan. Kaipaan vieläkin.

Toinen biologisista vanhemmista voi puuttua perheestä myös muun kun eron seurauksena. Isän puuttumista ja kaipuuta tulee myös niissä perheissä käydä läpi lapsen kanssa hänen ikätasoaan huomioiden. Yksin- ja yhteishuoltajien liitto on vastikään julkaissut käytännönläheisen ohjeen ”Miten auttaa lasta käsittelemään toisen vanhemman puuttumista”

http://www.yvpl.fi/fileadmin/tiedostot/1.Miten_auttaa_lasta_kaesittelemaeaen_toisen_vanhemman_puuttumista.pdf

Lasten vaatteet

Meidän tämän kesän suosikkimekko oikealla. 

Lapsuudessani vaatteet tulivat yleensä perintönä serkuiltani, niin pojilta kun tytöiltäkin. Minulla ei muistaakseni ollut vaatteisiin mitään interessiä saati sanomista. Kouluiässä sain uuden juhlamekon asusteineen kevät- ja joulujuhliin. Muistan kuinka innosta puhkuen menimme äitini kanssa Seppälään jostamaan ihka uusia vaatteita Minulle. Sain itse talouden sallimissa rajoissa valita juhlamekkoni.

Silmiini sattui teoria, jonka mukaan äidin pukeutumisen taso on kääntäen verrannollinen lapsen pukeutumisen tasoon. Eli mitä paremmin puettu lapsi, sitä huonommin puettu äiti. En kyllä allekirjoita tätä teoriaa. Toisaalta olen kyllä nähnyt lapsia joilla on monenkympin Me&I vaatekerrat yllään ja äidillä päällään pesussa kärsinyttä Tokmannin mallistoa.  

Lastenvaatteet ovat nykyään huikea bisness. On edullista henkkamaukkaa, orgaanista Nosh Organicsia, skandinaavista Polarn O. pyrettiä, kotimaassa ommeltua Sampsukkaa sekä ”luksusmerkkejä” kuten Guess ja Kenzo Kids. Meidän kaapista löytyy näitä kaikkia. Koska olen huono ostamaan mitään vaatteita on vaatestrategiani seuraavanlainen:

A. kuosi tai väri miellyttää äidin silmää

B. vaate kestää pesua ja käyttöä hyvin

C. vaate on joko käytetty tai sen voi myydä/antaa eteenpäin koska kohta B. toteutuu

D. vaate on tehty ilman ihmisoikeuksien rikkomista. 

Mieluummin ostan vähän ja laatua. Laadusta kaikilla on omakohtaisia kokemuksia ja minun mielestäni laadukkaita merkkejä ovat olleet esim. Marimekko, Polarn O. pyret, Sampsukka, H&M (ei legginssit), Lindex ja Ticket to Heaven. Vaikkapa Marimekkoa ostan käytettynä, sillä silloin tuote on jo tavallaan ”testattu”; pesty ja pidetty sekä kestäväksi todettu. Usein voin ostamani Marimekon vaatteen hyvillä mielin antaa tai myydä eteenpäin. Taloudellisesti järkevää ja myös ekologista.

Facebookin eri lastenvaatekirppikset ovat oma uskomaton maailmansa. Joillain kirppiksillä verissä päin tapellaan käytetyistä vaatekappaleesta. Olen eri ”merkkikirppiksillä” myynyt ja vielä enemmän ostanut vaatteita. Jotenkin on ihmisillä välillä suhteellisuuden taju mennyt kun maksavat useita kymppejä jonkun merkin ”must have” vaatteesta. Muistan kuinka miikkarin jotain pöllöpylly tms. velourhaalareita myytiin muutamia vuosia sitten 80 eurolla. Siis haloo, entä kun se taapero suttaa mustikalla tän kahdeksankympin haalarin etumuksen? Äiti saa hermoromahduksen?  Valitettavasti ainakaan kotikaupungissani live lastenvaatekirppikset eivät tunnu menestyvät, sillä olen seurannut jo kahden kirppiksen tarinan. Toinen toimi noin vuoden päivät, toinen ehkä puolivuotta. Harmi, sillä kaikki eivät halua ostaa nettikirppiksiltä tai saa kassillisia kierrätettyjä vaatteita ystäviltä tai sukulaisilta. 

Koska harvemmin lapset päättävät mitä päälleen pistävät on meillä vanhemmilla aikamoinen valta. Luommeko lapsille identiteettiä heidän pukeutumisensa kautta? Toteutammeko jotain omia intohimojamme lasten pukemisella miikkareihin, retrokuoseihin tai luksusmerkkien vaatteisiin? Mitä me aikuiset viestitämme lastemme vaatteilla? Tykkään ostaa lapselleni vaatteita (enemmän kun itselleni… siihen on syynsä). En pidä röyhelöistä tai vaatteista, joissa on joku Disney tms. hahmo (Pipsa Possu on poikkeus), merkin nimi suurella rinnuksissa tai liian teinimäististä/aikuismaisista vaatteista. Pidän selkeistä kuoseista ja väreistä. Onneksi lapseni on tyttö, sillä pojan kanssa olisin varmaan käsi päässä. Pojille kun on lähinnä tummia värejä ja kaikissa paidoissa lohikäärmeitä/dinoja/autoja/kaiken maailman tv:stä tuttuja örkkejä. 

Vaatekriisi iskee meidän pienessä perheessä sitten viimeistään teiniässä, jolloin ehkä toivon että lapseni olisi poika. Olen saanut valita mieluiseni vaatteet tytölle vuosia ja yhtäkkiä neidillä onkin oma tahto. Jos hän tahtoo jotain räikeää printtiä, hutsahtavia kaula-aukkoja tai goottimustaamustaamustaa. Kääk. Silloin täytyy pystyä ottamaan askel taakse päin ja antaa tytön kokeilla eri tyylejä ja rakentaa identiteettiään vaatteiden avulla. Kyllä on minullakin ollut omat tyylirikokseni vielä aikuisenakin.

Erilaiset yksinhuoltajat

Kun kerron puolitutulle että olen totaaliyksinhuoltaja, en voi sanoa että kerron sen iloisesti ja reippaasti pää pystyssä.Yksinhuoltajuuteen liittyy historiallisesti niin paljon häpeää, että se vaikuttaa edelleen ainakin minun sukupolveni äiteihin ja naisiin. Kun kerron että lapsen isä asuu toisella puolella maapalloa, koska muutti sinne paremman elämän toivossa ja jätti lapsensa tänne minun huollettavakseni, saan osakseni siunailua ja voivottelua. Oikeastaan heidän pitäisi onnitella minua ja toivottaa viisautta lapsen kasvatukseen yksin.

Yksinhuoltajat ovat kautta aikain kantaneet negatiivista leimaa otsassaan. Ainakin vielä 70-luvulla ja puhuttiin Au-lapsista (=avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset) tai hiljaa jopa äpäristä ja lehtolapsista. Yksinhuoltaja oli surullinen poikkeus avioliittoa korostavassa yhteiskunnassa. Tätini oli lapsensa yksinhuoltaja 70-luvulla ja koko sukumme (äitiäni lukuun ottamatta) kauhisteli hänen elämäntilannettaan. Omasta äidistäni tuli yksinhuoltaja 80-luvun alussa ja tuolloin yksinhuoltajuus ei ollut enää niin paheksuttavaa kun avioerot, avoliitot ja uudenlaiset perhemuodot alkoivat yleistyä. Edelleenkään yksinhuoltajuus ei ole toivottu asioiden tila, mutta se on normalisoitunut yhdeksi tavaksi elää ja olla ihan oikea perhe. Helsingin sanomissa oli juuri koskettava ja informatiivinen Saska Saariluoman artikkeli liittyen yksinhuoltajuuteen ja erityisesti lasten kokemuksiin syntymisestä avioliiton ulkopuolella : http://www.hs.fi/kuukausiliite/Eri-ik%C3%A4isten+au-lasten+kokemukset+kertovat+asenteiden+muuttumisesta/a1406600429481

Yksinhuoltajien leimaaminen epäonnistujiksi on mielestäni hyvä esimerkki patriarkaalisen yhteiskunnan luonteesta. Yksinhuoltajathan ovat pääsääntöisesti naisia, joten heidät leimataan epäonnistuneiksi koska he eivät elä perheenä yhdessä miehen kanssa. ”Eivät saa miestä pidettyä itsellään” kuulee sanottavan -  todellisuushan on usein se että nainen on se joka hakee eroa miehestä ja lapsensa isästä. Yksinhuoltajahan se on kunnioitettava ihminen. Hän on ottanut yksin vastuulleen lapsen/lapsien hoidon, huoltamisen ja kasvatuksen. Miksi häneen liitetään negatiivisia määreitä kun hän tekee myös sen lasten toisen vanhemman edestä työtä yhteisten lasten hyvinvoinnin eteen joka ikinen päivä? Mielestäni yksinhuoltajien tulisi nostaa statustaan avoimuudella ja paremmalla järjestäytymisellä. Tarvitsemme vielä enemmän realistisia juttuja lehdissä ja telkkarissa erilaisten yksinhuoltajien ihan hyvästä elämästä. Tarvitaan kampanjointia, että mahdollisimman moni yksinhuoltaja liittyisi jäseneksi Yksin- ja yhteishuoltajien liittoon ja voimakkaammin yhdessä toisten kanssa ajaisi yksinhuoltajien asioita painostamalla poliittisia päättäjiä perhepolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

   

Yksinhuoltajiin liitetään adjektiiveja onneton, helppo ja köyhä. Facebookissa on jopa oma ryhmänsä yksinhuoltajia vihaaville ääliöille nimeltään ”Yksinhuoltajaäidit yhteiskunnan pohjasakkaa” ja sillä on yli 500 jäsentä. Kirjoitukset palstalla ovat tosin niin häiriintyneitä, että ne on kirjoitettu joko hurjassa humalassa tai psyykkisen sairauden akuuttivaiheessa. Ainoa näistä yksinhuoltajiin yhdistetyistä kolmesta adjektiiveista joka jossain määrin pitää paikkansa on viimeinen. Yksinhuoltajat ovat keskimääräistä köyhempiä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta todetaan että työssäkäyvistä suomalaisista suurin köyhyyden riski on yksinhuoltajilla. Yksinhuoltajien keskuudessa työttömyys on lisäksi muita perheitä yleisempää, mikä entisestään lisää köyhyysriskiä. Yksinhuoltajaperheiden köyhyys on kasvanut viimeisen 10 vuoden aikana huomattavasti. Yksilapsinen yksinhuoltaja on määritelty köyhäksi, jos hänen tulonsa ovat alle 1 490,67 euroon kuukaudessa. Tilastoraportti 16/2013, 17.6.2013

Suomen virallinen tilasto, Lapsen elatus ja huolto. THL. Suomen virallinen tilasto, Tulot ja kulutus 2010

Yksinhuoltajaksi tullaan montaa eri polkua. Joku eroaa, toinen jää leskeksi. Yhä enemmän naiset hankkivat lapsia luovutetuilla sukusoluilla tai adoptoimalla. Yksinhuoltajia on siis kovin monenlaisia ja heidän elämäntilanteensa voiva olla hyvin erilaisia.  Tässä lienee ongelman ydin, jos ajatellaan yksinhuoltajien vertaistukea ja järjestäytymistä. Eräs luovutetulla sukusoluilla itsellisesti lapsensa saanut totaaliyksinhuoltaja kertoi, kuinka yksinhuoltajien tapaamisessa oli ollut todella kiusallista kuunnella toisten katkeraan sävyyn kertovan riitaisista eroistaan ja haukkuvan lastensa isiä ja koki että hänellä ei ollut mitään yhteistä näiden ihmisten kanssa. Onneksi ainakin Facebookissa on hyvinkin spesifiin vertaisuuteen perustettuja ryhmiä muun muassa afromuksujen yksinhuoltajille, totaaliyksinhuoltajille ja adoptiovanhemmille. Mielelläni seuraan välillä keskusteluja ryhmissä, harvemmin mitään kirjoittelen. Onneksi on vertaistukea myös netin ulkopuolisessa elämässä.  

Yksinhuoltajuus ei useimmiten ole pysyvä elämäntilanne. Useimmat yksin lapsen tai lasten kanssa jäänyt aloittaa parisuhteen, perustaa perheen uuden kumppanin kanssa ja saa ehkä lisää lapsiakin. Yksinhuoltajuus ei kuitenkaan missään tapauksessa ole toivoton tila, josta tulee pyristellä kaikin keinoin pois hankkimalla parisuhde. Se voi myös olla elämän parasta aikaa sekä vanhemmalle että lapselle. 

Mitä sä haluaisit harrastaa?

Otsikon kysymyksen olen esittänyt jo useamman kerran pian kuusivuotiaalle tyttärelleni. Vastaus on aina eri, tänään se oli lintutieteily. Tähän saakka hän on harrastanut tenavajumppaa eli suomeksi sanottuna leikkimistä jumppasalissa muiden lasten kanssa. Se ei taida täyttää kunnianhimoisen harrastuksen määritelmää. Tarvitseeko viisivuotiaalla olla harrastusta?

On puhuttu baletista, käyty kerran jalkapalloharkoissa, esitetty toive omasta sähköpianosta, ehdotettu lasten kuoroa ja mietitty urheilulajia joka ei maksa maltaita ja jota äitikin jaksaisi katsella. Reunaehtoja harrastuksen valinnalle asettavat paitsi taloudelliset resurssit ja yksin huoltaminen (= ei ole kahta harjoituksiin viejää) myös oma säännöllisen epäsäännöllinen työni ja lapsen vuorohoito. Ei siis kovin helppo yhtälö. Toisaalta lapseni ei ole palavasti halunnut harrastaa mitään.

Kuka oikeastaan valitsee lapsen harrastuksen? Lapsi itse, kaverit vai me vanhemmat? Omiin urheiluharrastuksiini ”ajauduin” kavereiden mukana. Vanhempani eivät tuputtaneet minulle mitään harrastusta, eivätkä kai nykymittapuulla olleet edes kovin kiinnostuneita harrastuksistani. Treeneihin mentiin itse bussilla kavereiden kanssa ja joskus harvoin vanhempani kävivät katsomassa pelejäni. Nykyään lapsia kuskataan harrastuksiin ja vanhemmat ovat usein tiiviisti mukana lapsen harrastukseen liittyvissä talkoissa, rahankeruussa, kilpailumatkoilla ja  toimitsijoina. Minä en välttämättä halua sitoutua lapsen harrastukseen, niin että siitä tulee minunkin harrastukseni. Haluan pitää omat harrastukseni, mikäli se on mahdollista.

Sääliksi käy niitä lapsia joita viedään harrastuksesta toiseen joka ilta. Päiväkoti- tai  koulupäivä on lapselle jo sen verran rankka setti, että iltasella pitäisi olla rauhallista aikaa olla oman aikuisen kanssa ja aikaa leikkiin yksin tai kavereiden kanssa. Meillä yksi harrastus on tässä iässä riittävästi ja harrastuskertoja maksimissaan pari viikossa.

Toivon lapselleni harrastusta, jossa hän saa kokea paitsi onnistumisen iloa myös karvaita pettymyksiä ja häviämistä. Toivoisin hänelle harrastusta, jossa tehtäisiin porukalla ja josta saisi uusia ystäviä. Toivon että hän kehittyisi ja menestyisi niin hyvin kun hän itse toivoo kehittyvänsä ja menestyvänsä. Yksi maali kaudessa tai kiinnitys edustusjoukkueeseen, valmiiksi virkattu patalappu tai paikka oopperan balettikoulussa - mitä ikinä hän sitten tavoitteleekin. 

Yleisurheilu, uimakoulu, käsityökerho ja (edelleen se) tenavajumppa. Nämä ovat nyt top neljä yhteisellä päätöksellä. Käydään kokeilemassa ja katsotaan riittääkö into. Äidin ja tyttären. Chek this space ;)